vanhan raamatun arvo

Rouvahenkilö tuo vanhan Raamatun sitojalle. Kirjan selkä on revennyt etukannen reunaa pitkin, lehtiä on irronnut ja jokunen puuttuukin, sulkijahihnoista toinen on heloineen hävinnyt. Siis se kaikkein tavallisin tapaus. “‑Voiko tätä vielä korjata?”

Rouva helpottuu kun kuulee korjauksen onnistuvan. “Me on mietitty tätä jo monta vuotta. Tämä on ollut kauan suvussa. Haluamme jättää sen lapsille hyväkuntoisena”. Keskustellaan korjauksesta ja hinnastakin. Rouva vapautuu lopullisesti. “Kyllä minä sen maksan mielelläni. Tiedättekö, kun äiti kuoli niin siskoni aikoi ottaa tämän itselleen vaikka äiti oli luvannut sen minulle, ihan meille tuli siitä riitaa.” Mikä saa rouvan maksamaan hyvin tavallisen ja yleisen kirjarisan korjaamisesta paljon enemmän kuin sen hinta lähimmässä antikvariaatissa olisi? Vastauksen päällimmäinen kerros on edelläolevissa rouvan repliikeissä. Kirja on ollut kauan saman suvun omistuksessa, se on perheraamattu jonka halutaan jäävän edelleenkin sukuun, suvun omaan haaraan, omille lapsille. Mutta riittääkö tämä vastaukseksi?

Uuden Valamon munkkiveljen pöydällä on Raamattu jonka etukansi puuttuu, samoin joitakin lehtiä alusta, mutta kokonaisuudessaan sidos on hyväkuntoinen, helposti korjattavissa. Uuden testamentin nimiö kertoo kirjan olevan 1700‑luvun alkupuolelta. Kiinnostun: “Mikä tämän tarina on?” Munkki kertoo jonkun tuttavansa tuoneen kirjan hänelle: “Se on ollut siinä jo jonkun aikaa. En oikein tiedä mitä sille tekisin. Vie men­nes­säsi.” Hämmästyn, mutta munkki selittää kan­taansa. Kirja on luostarin näkökulmasta katsoen vieraasta kulttuurista, protestanttikirkon painattama. Se on eri kielinen kuin Vanhan Valamon kirjat ja ikänsäkin puolesta sopimaton, Valamon kirjasto näet paloi kymmeniä vuosia tämän Raamatun pai­namisen jälkeen. Kirja ei ole munkille tärkeä vaikka Raamattu onkin, tämän kirjan kulttuurinen konteksti ei ole täältä eikä teosyksilön historia liity mitenkään luostarin historiaan. Se ei kuulu tähän paikkaan, tähän “sukuun”, eikä siksi ole luostarille arvokas, vaikka lahjoittaja on mielestään tehnyt ehkä suurenkin uhrauksen. Surullista. Näyttäisi siis siltä että ollakseen arvokas pitää vanhan kirjan kuulua varsin tarkoin arvottajan omaan kulttuuriin. Munkille ei riitä että kirja on Raamattu, sen pitää täyttää muitakin ehtoja tullakseen tärkeäksi. Koitan muistella niitä asi­ak­kai­tani jot­ka ovat il­men­neet papeik­si. Yk­sikään ei ole kor­jauttanut Raa­­mattua, muita suvus­saan pitkään olleita kirjoja kyllä. Sattu­maa­ko, vai onko Raa­­mattu papille työkalu jonka arvo van­hanakin suhteu­tuu eri tavalla kuin maalli­koilla? Arkistaako papin työ Raamatun, vie osan sen esineellistä arvoa?

Mikä on oma suhteeni vanhoihin kirjoihin, erityisesti Raamattuihin? Kymmenisen vuotta sitten koin yhden elämäni kliimakseista kun löysin Gezeliuksen sotaraamatun Tallinnalaisesta antikvariaatista. Löytö aiheutti kieltoreaktion, aivoni eivät suostuneet heti tajuamaan mitä pitelin käsissäni. Vasta seuraavana aamuna tajunta alkoi toimia ja jännityksestä vavisten odotin käsi kahvassa antikan aukeamista. Sain kirjan. Muutama vuosi sitten toi asiakas Pohjanmaalta kor­jattavakseni lähes yhtä vanhan ruotsinkielisen Raamatun. En kokenut mitään vastaavaa tunnereaktiota. Miksi? Välissä kuluneet vuodet ovat varmaan arkipäiväistäneet vanhojen kirjojen kohtaamistani, mutta luulen että oman kulttuurin vaatimus elää minus­sakin. Jos asiakas olisi tuonut tukholma­laiskirjan sijasta ensimmäisen Suomessa painetun Raamatun, olisi reaktiona varmasti ollut erilainen, vieläkin vuosien ja monien Raamattujen jälkeen. Korjauksen myötä suhteeni tähän vieraan kulttuurin Raamattuun kuitenkin muuttui. Kirjan välistä löytyi korjauskertomuksen mukaan hiuksia, siemeniä, höyhen, lukutikun pätkiä, kaksi orvokin kukkaa, tuntemattomien kasvien osia, lan­ganpätkiä ja isoja roskia. Kirja alkoi elää. Kolmensadan vuoden aikana oli moni ihminen katsellut ja lukenut sitä, saanut sen kautta ehkä lohtua ja sisältöä elämäänsä. Kirja oli ollut monelle kanssakulkijalleni tärkeä. Humaanisen kulttuurin kantaja, ihmisen kantaja. Pino vanhaa paperia ja kannet päällä. Vanhan kirjan arvo näyttäisi tulevan kulttuurin kantamisesta, ennen kaikkea oman kulttuurin, oman historian säilyttämisestä. Jos Valamon munkin pöydällä olisi ollut bysanttilainen kirja, olisi veljeni ihmisenä suhtautunut siihen eri lailla. Silloin se olisi ollut hänen kulttuuriaan. Loppujen lopuksi rouva joka tuo Raamattua korjattavaksi etsii itseään, haluaa säilyttää jotakin omasta perimästään ja itsestään, omasta historiastaan. Siitä tulee vanhan kirjan, vanhan Raamatun arvo. ‑ Paljon muun ohella.

Teksti: Markku Virolainen, kuitusuunta 2/2002